Eduskuntavaalikeskustelu on painottunut vaalilupauksiin siitä kuka säästää rahaa eniten. Vastakkainasettelu ja poteroituminen ovat vallalla. Avainsana kuitenkin olisi suurien kokonaisuuksien hahmottaminen ja yhteistyö: miten mikäkin asia vaikuttaa toiseen ja miten pitkässä juoksussa saadaan rahat riittämään? Kuitenkin pitäisi saadaan peruspalvelut riittämään sekä maksimaalinen terveyshyöty ja minimaaliset sosiaaliset ongelmat. Nämä eivät ole toisiaan poissulkevia asioita.
Totta on, että valtion rahalaarin pohja on näkynyt jo kauan. Onko se ongelma? Mistä saadaan rahat hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen? Nyt hämätään tähtitieteellisillä summilla ja prosenteilla ja luvataan parannusta, mikäli velkaa vähennetään – keinolla millä hyvänsä. Tarvitaan todellista taloustieteellistä arviota nykytilanteesta sekä mahdollisten toimien vaikutuksista sekä talouteen että ihmisten arkeen.
Asiassa on muutama tärkeä asia pohdittavana. Onko maamme taloudellinen tilanne niin katastrofaalinen kuin maalaillaan? Entä mikä on valtion tehtävä palveluita tuottaessaan ja taloutta ohjaillessaan? Mikäli ”rahaa säästetään” eli palveluita vähennetään, niin mikä on vaihtoehtokustannus?
Puhutaan kestämättömästä julkisesta velasta määrittelemättä mitä se tarkoittaa. Julkinen velka on nyt 72 % bruttokansantuotteesta (BKT) eli n. 144 miljardia euroa. Onko se paljon? Parina viime vuotena BKT on parantunut, joten vaikka euromäärinen velka on lisääntynyt, niin suhteellinen ei samalla. Eli suhteellinen velka verrattuna verokertymään ei ole suurentunut yhtään.
Emme elä myöskään irrallisena muusta maailmasta. Tärkeää on myös paljonko laina maksaa meille. Verrokkina meille toimii muut euroalueen maat, joilla on yhteinen rahapolitiikka. Suomen velkojen määrä sekä myös korot ovat selvästi pienemmät kuin euroalueella muutoin, eli rahoittajat luottavat Suomeen. Suomenkin korot suurenevat, mutta kokonaismuutos on huomattavan hidas ja pienempi Suomella kuin verrokkimailla. Miten muut maat sitten pärjäävät oman velkansa suhteen? Käytetään verrokkina suurimpia talouksia euroalueella: Espanja, Ranska, Saksa, Italia ja Alankomaat, jotka edustavat myös erilaisen talouskurin maita. Mikäli arvioidaan pelkästään velan määrää suhteessa BKT:n, niin Suomi on samalla tasolla Alankomaiden ja Saksan kanssa kolmen muun maan mennessä kiihtyvästi kohta 200 %. Velkasuhde ja rahoitusjärjestelmä on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi kuin 1 luku. Julkisella velalla tarkoitetaan yleensä kuntien, valtion ja eläkerahastojen velkaa. Se ei myöskään mm. huomioi sisäisiä velkoja julkisyhteisöjen välillä eikä nettovarallisuutta eli onko ns. maksukykyä. Kun huomioidaan nettovarallisuus, niin Suomi on ainoa, jonka velka muuttuu selvästi negatiiviseksi, eli velat olisi ns. maksettavissa.
Tärkeää olisi myös huomioida se, mikä ei muistu mieleen julkisessa keskustelussa, että kenelle me olemme velkaa. Suomen maan ulkopuolelta otettavat velat ovat miltei puolittuneet 7 vuodessa. Nyt velasta n. 40 % on Suomen Pankille. Olemme velkaa siis itsellemme. Ja vielä yksi puoli, jota ei huomioida: itse asiassa Suomi saa tällä hetkellä lainaa halvemmalla kuin koskaan. Inflaation laukatessa valtoimenaan nimelliskoron ollessa 2-3 %, niin reaalikorko on 7 % miinuksella. Ja samalla myös lainapääoman arvo pienenee. On varsin erikoista, että näitä ei eri arvoissa huomioida, vaan keskitytään yksittäisten korjaamattomien lukujen kauhisteluun.
Kuriositeettina vielä, että USA:n velka/ BKT on yli 100 % ja Japanin yli 200 %. Kauhistellaanko siellä? Tämä ei tarkoita, että velkaa pitäisi itseisarvoisesti ottaa, mutta asettaa asiat mittasuhteisiin. Pitkäaikainen jatkuva velanotto ei ole kestävää.
Mikä on sitten valtion tehtävä talouden suhteen? Valtion tehtävä olisi tasata suhdannevaihteluita. Laskusuhdanteessa eli lamassa pitää tukea yrityksiä ja ihmisten ostovoimaa, jotta talouden rattaat pyörisivät. Yksi keino on mm. julkisten hankintojen lisääminen. Se tukee työllisyyttä ja vähentää työttömyystukien tarvetta. Noususuhdanteessa tulisi toimia päinvastoin: vähentää valtion velkaa, tukia jne. On hyvin tutkittu, että leikkaaminen lamassa vain hidastaa taantuman korjaantumista.
Entä ne vaihtoehtokustannukset? Jos nyt vähennetään rahoitusta esim. koulutuksesta, terveydenhuollosta, sosiaalituista, tutkimus- ja kehittämisrahoituksesta juustohöylällä, niin toistetaan 90-luvun laman virheet, joita edelleen maksamme. Haluammeko talouden pysähtymistä ja konkursseja? Haluammeko romuttaa sote-uudistuksen tavoitteet viemällä rahoituspohjan ja heikentämällä hoitoon pääsyä ja pitkässä juoksussa kansalaisten terveyttä? Haluamme lisää syrjäytymistä, köyhyyttä, mielenterveysongelmia ja eriarvoisuutta? Sosiaalitukien leikkauksilla olisi pienituloisten elämään merkittäviä muutoksia: eläkeläiset, lapsiperheet, opiskelijat, työttömät kärsisivät eniten. Tulevaisuuden syrjäytynyt maksaa paljon enemmän. Samalla, kun inflaatio suurentaa hintoja ilman että reaaliansiot suurenisivat, ehdotetaankin reaaliansioiden pienentämistä. Aika kylmäävää.
Nyt pitäisi tehdä panostuksia tuottavuuteen ja kestävään kasvuun ja tukea ostovoimaa eikä murentaa hyvinvointivaltion perustuksia, jotka nauttivat kuitenkin kansalaisten laajaa tukea. Terveys ja koulutus pitää nähdä pitkän tähtäimen sijoituksina eikä pakollisina kuluina. Koulutuksella saamme innovaatioita ja kasvua. Terveydellä vähennämme tulevaisuuden kuluja. Valtio on kuitenkin olemassa sitä varten, että se näitä palveluita kansalaisille tuottaa. Nyt ei ole pikavoittojen keräämisen, vaan pitkäjänteisen hyvinvointisuunnitelman aika.
Asia, jonka saattaminen kuntoon pitää aloittaa pikimmiten, on sote-henkilöstön palkkaus ja työolot, vaikka se onkin iso menoerä. Nykyinen kierre pitää saada katkeamaan. On jatkossa huomattavasti kalliimpaa ostaa välttämätön henkilöstö tai palvelut yksityiseltä. Lyhytaikaiset säästöt ovat tulevaisuuden konkurssi.
Tarvitaan avarakatseisuutta ja asiantuntijuutta, jossa nähdään eri alojen yhteiset toiminnot ja niiden hyödyntäminen sekä toisaalta tiedetään ihmisten tarpeet. Tämä vaatii pitkäjänteistä työtä ja paneutumista. Tulevalla eduskunnalla pitää olla näkemystä, aikaa, vuorovaikutustaitoja ja energiaa, jotta talous saadaan toimimaan halutulla tavalla ja kansalaisten perustarpeet tyydytettyä. Ei paniikkilietsontaa ja huutelua vaan analyyttistä arviota ja inhimillistä politiikkaa.
Lähteet:
Ilkka Kärrylä: 1990-luvun talousopit ja tulevan vaalikauden talouspolitiikka
https://sorsafoundation.fi/1990-luvun-laman-talousopit-ja-tulevan-vaalikauden-talouspolitiikka/
Antti Parviala: Valtion korkomenot kasvavat, ja iso osa velasta on Suomen pankille – miksi korkoihin pian hupenevat miljardit eivät palaa valtion kassaan?
https://yle.fi/a/74-20014620
Mika Pantzar, Ella Lillqvist, Ilja Kavonius: Monta totuutta valtionvelasta.
https://politiikasta.fi/monta-totuutta-valtionvelasta/
Ja syvemmälle analyysiin tahtoville:
Mika Pantzar, Ella Lillqvist, Ilja Kavonius: Kansantaloudellinen aikakauskirja, 116 vsk. 4/2020: ”Velkakello tikittää” – julkisyhteisöjen velka suomalaisessa mielikuvastossa ja tilastoissa 2000-2020
(voin lähettää halukkaille pdf-tiedostona)